”Oletko nähnyt maailman siinä hetkessä, kun kaikki oikeasti alkaa?”

Näin kysyy runoilija Joel Jyrinki, tavoitellessaan kauniissa runossaan syntymisen herkkää ja ainutlaatuista tunnemaailmaa.

Tuohon huoneeseen, jossa kaikki aidosti alkaa, liittyy ihmiselämän alkukantaisempia, aidoimpia ja voimakkaimpia tunteita. Usein sietämätöntä kipua, pelkoakin, mutta myös kuin toisesta maailmasta lähtöisin olevaa rakkautta ja kiintymyksen tunnetta. Jotain täysin ennalta tuntematonta ja taianomaista.

Tuossa huoneessa kaikki ei mene aina suunnitellusti ja ilmassa leijuu myös riski ihmiselämän suurimmasta surusta. Siellä missä elämä alkaa, ajan rajojen ääriviivat ovat hentoja ja ohuita.

Synnytyssalissa syntyy lapsen lisäksi myös vanhempia, perheitä ja kokonaisia uusia maailmankatsomuksia. Pieni ihmiselämä aiheuttaakin ympärilleen lähes alkuräjähdyksen kaltaisen muutoksen, eikä mikään tunnu olevan enää ennallaan. Tämän alkuräjähdyksen voima mullistaa ja muuttaa vanhempien lisäksi monia muita uuden perheen läheisiä suhteita, muun muassa suhteita isovanhempiin ja ystäviin, siteitä työpaikkaan ja vapaa-aikaan.

Moni vanhempi syntyy itsekin uudelleen. Hän tutkii omaa historiaansa ja omia vanhempiaan erilaisin silmin.

Hän tuntee nyt vanhemman tunteita ja pystyy näin katselemaan omaa lapsuuttaan vanhemmuudesta käsin.

Hän saattaa tuntea tarvetta kysyä ja keskustella, usein myös halua ymmärtää. Isovanhemmissa tämä voi herättää monenlaisia tunteita. Se saattaa nostaa tarvetta puolustaa ja puolustautua, vaikeutta ottaa toisen kysymyksiä vastaan. Vanhemmuus kun on muuttunut vuosien saatossa paljon ja nykyvanhemmilla on saatavilla täysin eri tavalla tietoa lapsen kehityksestä kuin aikaisemmilla sukupolvilla. Isovanhemmalta vaaditaan tällöin tunnetaitoja, kykyä ottaa vastaan oman lapsen pohdiskelua ja nähdä tämän kiinnostus hyökkäyksen sijasta kutsuna uudenlaiseen suhteeseen. Tämä on helpompaa, jos omat jalat ovat tukevasti maassa ja rauha menneisyyden kanssa on tehty.

Isovanhempana voi olla haastavaa ymmärtää nykyvanhemman vakiovieraita; suuren tietomäärän ja arjen realiteettien tuomaa ristipainetta, sekä riittämättömyyden tunnetta. Vanhemmuuden tavoitteet tuntuvat muuttuneen merkittävästi tiedon lisääntymisen myötä ja moni tuore äiti väsyy koetellessaan elämännäköisiin jalkoihinsa täydellisen vanhemman saavuttamattomia saappaita. Tähän isovanhempi tai muu läheinen aikuinen voi oman kokemuksensa myötä tuoda merkittävää perspektiiviä ja auttaa tuoretta vanhempaa luottamaan omiin kykyihinsä ja sisäiseen intuitioonsa vanhempana.

Ideaalitilanteessa tuoreen perheen lähipiiristä löytyy se korvaamaton henkilö, joka tietää, että suurinta rakkautta syntynyttä lasta kohtaan on huolehtia hänen vanhempiensa voimavaroista. Isovanhemmille tämä voi tarkoittaa toisinaan lastenhoitoapua, mutta tuoreiden vanhempien kanssa keskustellessani on noussut esiin myös toive tulla nähdyksi omana itsenään, sinä omien vanhempien aikuisena lapsena, jonka vointi ja kuulumiset kaipaavat tulla vauvan kasvun lisäksi ihan yhtä lailla nähdyksi.

Aina isovanhempia tai muuta tukiverkkoa ei kuitenkaan ole saatavilla. Elämän alkumetrejä taivaltavalle tuoreelle perheelle se voi tarkoittaa vuoren kokoista yksinäisyyttä, jonka kiipeäminen tuntuu kohtuuttomalta haasteelta. Jokainen tuore vanhempi ansaitsisi saada tukea alkuräjähdyksien keskellä ja suomalainen neuvolajärjestelmä kattaakin vauvan hoitoon liittyvät kysymykset ja huolet varmalla ammattitaidolla. Vanhempien oma jaksaminen, muutokset parisuhteessa, kehossa, nukkumisessa ja koko alkuräjähdyksien sarjassa onkin sitten jo paljon haastavampi rasti, johon neuvolassa ei ehditä välttämättä aikapaineen keskellä paneutua riittävissä määrin. Näissäkään tilanteissa ei kannata väheksyä lyhytterapian mahdollisuuksia.

Mikä valtava arvo olisikaan objektiivisella ja empaattisella näkökulmalla silloin, kun oma katse on kaikesta muutoksesta hämmentynyt? Miten paljon uusia oivalluksia voikaan syntyä luottamuksellisessa keskustelussa, jossa syvennytään ihmissuhteiden muutoksiin, vanhemman omaan palautumiseen tai arjen stressinhallinnan vahvistamiseen?

Entä sitten se suuri joukko, joka ei hartaimmista toiveistaan huolimatta pääse tässä blogissa kuvatuille elämän alkumetreille? Lapsettomuus voi olla suruista satuttavimpia ja sen viitta on yksin kannettavaksi kenelle tahansa meistä kohtuuttoman painava.

Terveydenhuollon mahdollisuudet eivät jakaudu tasaisesti hoitoja toivovien kesken, eivätkä niistä edistyneimmätkään takaa onnistumista. Elämää värittää toivon ja epätoivon vuoristorata. Suru luo kiilaa pariskuntien väliin ja voi haastaa myös muita läheisiä ihmissuhteita. Monella sopivan kumppanin puuttuminen tuo eteen lapsettomuuden surun, tai surun siitä, ettei oma lapsi synny kahden vanhemman perheeseen. Elämä jättää tarjoamatta jotain, mitä oli hartaasti itselleen toivonut.

Surutyön tekemisestä yksin ei jaeta urhollisuusmitaleita. Monelle aihe voi myös olla liian arka omassa lähipiirissä jaettavaksi. Silloin lyhytterapiasta voi saada merkittävää apua oman tilanteen jäsentämiseen, tunnetyöhön ja omien voimavarojen vahvistamiseen.

Koska vallitseva maailmantilanne ja koronapandemiasta toipuminen eivät ainakaan ole vähentäneet tuen tarvetta ja esimerkiksi tuoreiden vanhempien tai vanhemmaksi haluavien kuormitusta, olen halunnut madaltaa kynnystä lyhytterapiaan hakeutumiselle entisestään. Tarjoan toistaiseksi tutustumistapaamisen veloituksetta ja etätapaamispalvelu mahdollistaa palvelun saavutettavuuden ympäri Suomea. Olisiko sinun lähipiirissäsi joku, joka voisi hyötyä tästä? Tätä tietoa on erittäin toivottavaa jakaa eteenpäin!

Pidetään toisistamme huolta,

Laura

Terapia Valona